LSV:n puheenjohtaja Kati Juva kirjoittaa vihapuheesta Mielenterveysseuran lehdessä 1.8.2016:

Vihapuhe on viime aikoina levinnyt laajalle erityisesti sosiaalisessa mediassa. Kohteena ovat niin maahanmuuttajat, seksuaali­vähemmistöt, heitä tukevat ihmiset ja järjestöt kuin poliitikot ja journalistitkin. Uhreissa se aiheuttaa paitsi avuttomuutta ja ahdistusta, myös itsesensuuria ja välttämiskäyttäytymistä.

Ovatko ihmiset tulleet hulluiksi? Saako netissä sanoa ihan mitä tahansa? Onko Suomeen ilmaantunut kaksi ääripäätä, jotka mätkivät toisiaan vihapuheella?

Tältä se voi näyttää, jos seuraa sosiaalisen median keskustelupalstoja ja lukee iltapäivälehtien lööppejä. Vihapuhe ja mitä hurjimmat väkivaltafantasiat leviävät kulovalkean tavoin. Jopa omalla nimellä kirjoitetaan, että turvapaikanhakijat joutavatkin kuolla pakkaseen tai toivotaan pakolaisia puolustavien naisten tulevan raiskatuksi.

On kuitenkin ilmeistä, ettei vihapuheen lisäksi ole olemassa mitään toista ”ääripäätä”. Toisella puolella ovat Punainen Risti, kirkot, tasavallan presidentti ja kaiken kaikkiaan me tolkun ihmiset. Mutta mistä vihapuhe oikein nousee? Ei tällaista ennen ollut, eihän?

Vihaa lietsottu ennenkin

Historiaa lukiessa voi kuitenkin todeta, että vihaa ja pelkoa on valitettavan usein käytetty eri kansanryhmiä ja heitä puolustavia kohtaan. Tunnetuin esimerkki on 1930-luvun juutalaisvastaisuus, joka ei suinkaan rajoittunut Natsi-Saksaan, vaikka saikin siellä hyytävimmät muotonsa. Yhdysvalloissa taas mustien oikeuksia puolustaneiden haukkumanimi oli niggerlover.

Myöskään vihaposti ei ole uusi ilmiö. Hannah Arendt, joka kirjoitti vuonna 1961 Eichmannin oikeudenkäynnistä kirjan Pahan arkipäiväisyys, sai runsaasti jopa väkivaltafantasioita sisältäviä haukkumakirjeitä todettuaan myös joidenkin juutalaisyhteisön johtajien myötäilleen natsien toimia.

Normaalisti ihmiset käyttäytyvät tolkullisesti toisiaan kohtaan, käyvät dialogia ja riitelevätkin, mutta ylläpitävät pääosin asiallista keskustelukulttuuria. Tämä on välttämätöntä normaalin toiminnan turvaamiseksi.  Jos aina sanoisimme mitä ajattelemme toisista, ei minkäänlainen yhteistyö olisi mahdollista. Työpaikoilla, naapurustossa ja järjestöissä on tultava toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Etsimme sitä mikä yhdistää ja toimimme yhteisten päämäärien eteen. Jos jatkuvasti haukkuisimme työtoverimme puhetyyliä, naapurimme pihakoristeita tai pelikumppanin poliittisia näkemyksiä, emme voisi toimia näiden ihmisten kanssa. Hyvät tavat ovat liima, joka pitää erilaisten ihmisten yhteisöjä kasassa.

Kasvoton kohtaaminen

Miksi sitten vihapuhe on viime aikoina riistäytynyt käsistä? Yksi syy on varmasti sosiaalisen median kasvottomuus. Kun vihapuheen kohdetta ei tunneta henkilökohtaisesti eikä tavata kasvokkain, on paljon helpompi heittää lokaa ja esittää väkivalta- ja raiskausfantasioita.

Kun kirjoittaa viestiä tai päivitystä, ei toinen ole välittömästi reagoimassa ilmeillään ja äänensävyllään. Kyse ei ole vastavuoroisesta kommunikaatiosta vaan joko yksipuolisesta tai vuorotellen tapahtuvasta viestittelystä.  Muistan itse tilanteen vuosien takaa, kun yritimme sisareni kanssa hoitaa yhtä hankalaa asiaa sähköpostilla. Viestit tulivat yhä kiukkuisemmiksi ja olimme lopulta kumpikin aivan raivoissamme. Onneksi hoksasimme siinä vaiheessa soittaa, ja asia selvisi ihan hyvin puhelimessa.

Myös tuntemattomien kesken on monesti käynyt niin, että kun vihapuhetta syytänyt on tavannut uhrinsa, on seurauksena ollut ainakin jonkinlaisen yhteisymmärrys ja anteeksipyyntö.

Eri asia on sitten se, että osa vihapuheesta liittyy selvästi masinoituihin kampanjoihin. Joitakin kuukausia sitten Punaisen Ristin työntekijät saivat äkillisen, uhkauksia ja väkivaltaisia seksuaalifantasioita sisältävän viharyöpyn niskaansa koskien SPR:n roolia turvapaikanhakijoiden majoituksissa. Myös joidenkin toimittajien ja poliitikkojen saama vihaposti on selvästi organisoitua. Tietyissä nettiryhmissä kehotetaan ajoittain viestittelemään sille tai tuolle ihmiselle milloin mistäkin ”väärästä” lausunnosta.

Seuraukset surullisia

Vihapuheella on kauaskantoiset seuraukset kohteelleen.  Vaikka olisi kuinka kokenut poliitikko, tuntuu tosi pahalta kohdata henkilökohtaista vihaa. Puhumattakaan uhkauksista, joista osa suuntautuu perheenjäseniin. Tällainen panee herkästi miettimään, mitä ja missä puhuu tai kirjoittaa seuraavaksi. On jo tiedossa, että moni journalisti, tutkija ja päättäjä on vähentänyt omalla nimellään kirjoittamista mediassa. Itsesensuuri vaikuttaa lehtimiehiin, maahanmuuton ja islamin tutkijat ovat mieluiten hissukseen ja poliitikotkin varovat sanojaan. Tämä on sekä surullista että hälyttävää, ja tähän vihapuheen levittäjät tietysti pyrkivätkin.

Huolestuttavaa on myös se, miten laaja-alaista vihapuhe on. Kohteena eivät suinkaan ole vain maahanmuuttajat ja seksuaalivähemmistöt sekä heihin myönteisesti (tai edes neutraalisti) suhtautuvat ihmiset. Myös esimerkiksi naisiin ja sukupuoliroolien kyseenalaistajiin kohdistuu runsaasti vihaa. Kun Emmi Nuorgam kritisoi Anttilan verkkokauppaa siitä, että tytöille ja pojille mainostettiin eri leluja, sai hän niskaansa nettiraivon, joka sisälsi myös väkivallalla uhkaamista.  Jopa sisustusblogeihin lähetetään vihapostia.

Sosiaalisen median lisäksi rasistinen huutelu on lisääntynyt myös kaduilla. Minulla on kaksi Etiopiasta adoptoitua nyt teini-ikäistä lasta. Vaikka n-sanaa oli silloin tällöin kuulunut aikaisemminkin, muuttui ilmapiiri kevään 2011 eduskuntavaalien myötä myös kaduilla. ”Maahanmuuttokriittiset” ehdokkaat ja sittemmin kansanedustajat saivat lausunnoillaan aikaan sen, että yhtäkkiä oli jotenkin sallittua haukkua erivärisiä ihmisiä julkisesti. Jopa töölöläisrouvat käskivät lapsiani lähtemään ”kotiin”.

Puuttuminen välttämätöntä

Aikuiset ihmiset – poliitikot, journalistit ja vähemmistöjen edustajatkin voivat ainakin periaatteessa ymmärtää, että vihapuhuja on huonosti käyttäytyvä ja väärässä. Lapsella ei välttämättä ole tätä kykyä. Siksi lapsiin kohdistuva vihapuhe on erityisen tuomittavaa. Vaikka itse puhe tai teksti olisi suunnattu aikuisille (kuten tasa-arvoisen avioliittolain vastustajien kauhukuvitelmat sateenkaarilasten elämästä tai Terhi Kiemungin päivitys muslimilasten virpomisesta), ei tällaista pidä suvaita missään olosuhteissa. Puhumattakaan päin naamaa haukkumisesta.

Mutta ei vihapuhe tee puhujalleenkaan hyvää. Viha ja raivo ovat toki aitoja tunteita, joita ei tarvitse kieltää, mutta niiden käsittely yksin koneen ääressä vihapuhetta suoltamalla tai kadulla ihmisille huutamalla ei  paranna oloa. Taustalla on varmasti paljon kokemusta syrjäytymisestä ja siitä, ettei saa yhteiskunnassa ääntään kuuluviin. Monella menee huonosti, talous on tiukoilla eivätkä vanhat tutut toimintatavat enää toimi. Tässä tilanteessa on helppoa ja houkuttelevaa etsiä syyllisiä ja purkaa pahaa oloa muihin. Varsinkin jos saa omilta porukoiltaan tukea ja peukutuksia. Tämä ei kuitenkaan ole millään tavoin rakentavaa.

Vihapuheen vähentämiseksi on välttämätöntä, että me kaikki puutumme rasistiseen, seksistiseen tai muuhun raivoon missä ikinä sitä kohtaammekin. Netin vihasivustoille ei ehkä kannata mennä väittelemään, mutta omassa piirissä voi aina puuttua toisen sanomisiin ja todeta, että ”minusta tuo ei kyllä käy”. Julkisilla paikoilla tapahtuvaan huuteluun tulisi aina (oma turvallisuus huomioiden) puuttua. Erityisesti kun se suuntautuu lapsiin.  Näissä tilanteissa on usein tärkeämpää tukea uhria kuin haukkua vihapuhujaa.  Sen sijaan että alkaisi väittelyn huutelijan kanssa, voikin mennä uhrin luo ja sanoa, että on täysin eri mieltä haukkujan kanssa, tämä on täysin väärässä, ja voinko jotenkin auttaa.

Meidän pitää rakentaa uudelleen se yhteiskunta ja ilmapiiri, jossa hyvät tavat ja asiallinen käytös niin kaduilla kuin sosiaalisessa mediassa kuuluvat normaaliin kanssakäymiseen. Joka toisin toimii, on halveksittava ja väärässä. Puututaan vihapuheeseen, osoitetaan syvä paheksuntamme sen käyttäjille ja puolustetaan uhria aina ja kaikkialla.

Kirjoittaja Kati Juva on neurologian erikoislääkäri ja Lääkärin sosiaalinen vastuu ry:n puheenjohtaja. Hän on töissä HUS Psykiatriakeskuksessa ja on erikoistunut muistisairauksiin ja neuropsykiatriaan. Hän toimii aktiivisesti rauhanliikkeessä ja on kansainvälisen International Physicians for the Prevention of Nuclear War -järjestön yleiskokouksen puheenjohtaja. Juva toimii aktiivisesti myös Helsingin kunnallispolitiikassa. Hänellä on kaksi Etiopiasta adoptoitua lasta. Kuva: Pasi Salminen

Artikkeli löytyy myös täältä:

http://www.mielenterveysseura.fi/fi/raivo-rampauttaa-%E2%80%93-viha-vie-voimat-0